Viikkoni koe-eläimenä

Wieviele Versuchspersonenstunden hast du schon? Kuinka monta koehenkilötuntia sulla on jo? Kysymyksen kuulee usein psykologian laitoksen käytävillä, sillä täällä Kielissä – niin kuin lähes kaikissa muissakin yliopistoissa –  pääaineopiskelijoiden tulee osallistua laitoksen järjestämiin tutkimuksiin. Kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana VP-tunteja tulee kerätä yhteensä 25, mikä ei kuulosta kummoiseltakaan urakalta mutta vaatii yllättävän paljon aktiivisuutta ja järjestelyjä.

Koska ensi vuodesta on tulossa monellakin elämänalueella hektisempi kuin tästä, otin asiakseni urakoida touko-kesäkuun aikana niin monta VP-tuntia kuin mahdollista. Tämä tarkoittaa muutaman Facebook-ryhmän ja sähköpostilistan jatkuvaa päivystämistä, sillä kilpailu tarjolla olevista tunneista on kovaa ja Doodle-kalenterit täyttyvät hetkessä innokkaista koehenkilöistä. Ahkeralla Facebookin päivittämisellä onnistuin järjestämään itseni peräti kuuteen eri tutkimukseen, jotka kaikki urakoin kuluneen viikon aikana.

Useisiin tutkimusasetelmiin liittyy olennaisesti se, että tutkimuksen kulusta ei paljasteta koehenkilöille liikaa etukäteen. Toki on epätodennäköistä, että kukaan opiskelukavereistani tulisi tähän blogiin ja saisi mitään selvää tästä tekstistä, mutta laitoksen työntekijöitä ja kanssaopiskelijoitani kunnioittaakseni kerron tutkimuksista hieman ympäripyöreästi. Pyrin aina ottamaan jokaisen tutkimustilanteen ja minulle annetun tehtävän vakavasti, vaikka kyse olisikin ”vain” jonkun opiskelijan diplomityöstä.

Maanantai
Mikäs sen hauskempaa kuin viikonlopun riennoista väsyneenä mennä kahdeksi tunniksi pimeään laboratorioon istuskelemaan stereoskoopin äärellä ja lajittelemaan kolmiulotteisia kuvioita eri luokkiin. Silmiin alkaa koskea jo puolivälissä, mutta urakoin minulle varatun ajan loppuun asti.
Maanantain toinen VP-keikka on eyetracking-tutkimus, jossa koehenkilö istuu tietokoneen ääressä suorittamassa tehtäviä ja näytön alareunaan kiinnitetty lukulaite rekisteröi samalla silmien liikkeen. Kuulostaa helpolta, mutta paikallaan istuminen niin että vain silmät liikkuvat käy pidemmän päälle rankaksi.
Illalla silmiäni särkee ja niskaa kiristää. Olen antanut tieteelle kaikkeni.

Tiistai
Välipäivä. Annan silmien levätä.

Keskiviikko
Rastatukkainen poika saattaa minut tutkimuskopperoon, jossa saan puolen tunnin ajan tuijotella erilaisia pikselimössöisiä abstrakteja kuvia ja yrittää tunnistaa, ovatko ruudulla välähtävät kuvat samoja, samankaltaisia vai täysin erilaisia kuin aiemmin näkemäni. Arvailuksi menee, vaikka kuinka yritän keskittyä.

Torstai
Ensimmäisenä listalla on persoonallisuuspiirteisiin ja tarkkaavaisuuteen keskittyvä tutkimus. Täytän aluksi muutaman persoonallisuuttani käsittelevän kyselylomakkeen. Ulkomaalaiselle sanojen tarkoilla merkityksillä kikkailevat lomakkeet ovat aina pieni päänvaiva: onko listig enemmän nokkela vai ovela, ja mitä ihmettä fromm oikein tarkoittikaan? Lomakkeiden jälkeen suoritan nopeutta ja tarkkaavaisuutta mittaavia testejä tietokoneella. Näytöllä vilahtaa salamannopeasti tekstiä tai kuvioita, minkä jälkeen vastaan niitä käsitteleviin kysymyksiin. Suoriudun mielestäni aika hyvin, kiitos sikeästi nukutun yön.
Torstain toinenkin tutkimus käsittelee persoonallisuutta: vastaan ensin jälleen kerran lukemattomiin kyselylomakkeisiin (ei, en usko ajatustenlukuun; kyllä, olen enimmäkseen tyytyväinen omaan elämääni) ja sen jälkeen teen toistakymmentä reaktionopeutta ja keskittymiskykyä mittaavaa tehtävää tietokoneella. Ihan harmitonta puuhaa.

Perjantai
Koe-eläinviikko lähenee loppuaan ja väsymys alkaa hiipiä jäseniin, sillä olen koko viikon painanut pitkää päivää luentojen, suomen kielen kurssien ja tutkimusten viidakossa. Onneksi viikon viimeinen tutkimus on kaikista hauskin ja jopa rentouttavin: kuuntelen ”akustisia ärsykkeitä” eli erilaisia hälyääniä, kahinoita ja kolinoita. Samalla saan piirtää värikynillä mitä ikinä haluan – syntyy mm. mestariteos Sun above the pink sea – I need to go there. (En edes muista, milloin olisin viimeksi piirtänyt, koska pidän itseäni totaalisen lahjattomana kaikissa kuvataiteissa. Tutkimukseen osallistumisen jälkeen alan kuitenkin suunnitella piirustuskurssille osallistumista.)

Kokeen toisessa vaiheessa saan kuunneltavakseni lyhyitä hälyäänistä koostuvia pätkiä: minun pitää tunnistaa, olenko kuullut pätkän jo ensimmäisen vaiheen aikana vai onko se minulle täysin uusi. Nautin tutkimukseen osallistumisesta kovasti, ja kun lähtiessäni mainitsen, että minulla on myös muusikkotaustaa, minua aletaan heti houkutella mukaan musiikkipsykologian alan tutkimuksiin. Harkitsen asiaa.

Loppusanat
Koe-eläinviikko oli hieman raskas mutta antoisa monestakin syystä: sain tutustua laitoksemme henkilökuntaan ja opiskelijoihin paremmin, pääsin kartalle siitä, millaista tutkimusta meillä tällä hetkellä harjoitetaan ja sain muutamia ideoita omiin opintoihini. Toisaalta en voi olla ajattelematta, kuinka ongelmallista on, että tutkimuksiin osallistuu näin valikoitunut joukko: suurin osa psykologian opiskelijoista on 20-30-vuotiaita, akateemisesti menestyneitä ja kulttuurisilta ja sosioekonomisilta taustoiltaan samankaltaisia eli keskiluokkaisia saksalaisia. Alan ikuisuuskysymys onkin, kuinka hyvin tällaisella koehenkilöjoukolla saavutettuja tutkimustuloksia voidaan yleistää koskemaan koko väestöä. Lohduttaudun ajatuksella, että ainakin olen kantanut tähän kekoon oman suomalaisen maahanmuuttajakorteni. Eikä tämä jää tähän, sillä ensi viikolla pääsen elämäni ensimmäiseen EEG-tutkimukseen!

Advertisement

Maanantai on paras sunnuntai

Saksassa, kuten monessa muussakin Keski-Euroopan maassa, helluntaita juhlitaan vielä vanhaan malliin, eli myös helluntaita seuraava maanantai eli täkäläisittäin Pfingstmontag on vapaapäivä. Maanantaipyhässä on täysin oma tunnelmansa: se on ylimääräinen sunnuntai, jolloin kaupungilla vallitsee rauha, mieli on viikonlopun jälkeen levännyt ja energiaa riittää esimerkiksi kotihommiin.

Tänään olen ehtinyt jo syödä aamiaista brittiläisen tv-viihteen kera ja miettiä, kuinka ihmeessä täysin absurdista konseptista saadaan loistoviihdettä,

piipahtaa siirtolapuutarhassa tervehtimässä hedelmäpuita ja pioninnuppuja,

käydä sunnuntai(maanantai?)ajelulla ja ylittää Kielin kanavan lossilla

kuunnella Rosa Liksomin haastattelua Yle Puheelta ja ihmetellä, miten hienosti  Liksomin persoonassa veitsenterävä ajatuksenjuoksu yhdistyy vinksahtaneeseen huumorintajuun,

kehitellä reseptin, kokkailla ja popsia paprikoita kvinoa-sienitäytteellä*,

lukea artikkelin Saksa on internetin kehitysmaa ja nyökkäillä painokkaasti joka sanalle

Muutos tulee varmaan Saksaankin, mutta hitaasti. Sillä aikaa käytän teknisiä ratkaisuja, jotka olivat edistyksellisiä viime vuosikymmenellä. Mutta myytti murtui – Saksa ei ole edistyksellinen tekniikassa, ei ainakaan tietotekniikassa.

sekä juoda leivoskahvit vanhankaupungin perinteisimmässä konditoriassa.

Olisipa maanantai useammin sunnuntai.

 

*Keitettyä kvinoaa, paistettuja herkkusieniä, sipulia ja valkosipulia, kesäkurpitsaraastetta, tomaattipyrettä, soijakastiketta, hasselpähkinärouhetta, rusinoita, parmesaaninjämät, mausteita fiiliksen mukaan.

Testissä Suupaltti-lautapeli

Olen ilmeisesti ollut kiltti, sillä joulun alla pukki toi työhuoneeseeni ison paketin, josta riittää huvia ja hyötyä itseni lisäksi kymmenille muille: sain nimittäin CIMO:n lahjoittamana muutaman oppikirjan sekä Suupaltti-lautapelin, jota eräs kollegani oli kehunut kovasti. Ja mikä sen parempi hetki testata uutta lautapeliä kuin viimeinen tunti ennen joululomaa. Olimme varustautuneet glögilasein, keksikulhoin ja suklaakeoin, kaiuttimista soi Lauluyhtye Viiden joululevy ja tunnelma oli väsyneen helpottunut, kun raskas syyskausi alkoi olla takana.

Koska peli oli saapunut edellisenä päivänä enkä ollut ehtinyt juurikaan perehtyä sen sisältöön, aloimme yhdessä opetella sääntöjä. Ne osoittautuivat onneksi verrattain yksinkertaisiksi: suomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa pelissä vieraillaan mm. kirjastossa, urheiluhallissa ja kaupassa. Vierailuilla nostetaan yksi kerrallaan kortteja, joiden antama tehtävä pitää joko suorittaa itse tai lukea koko porukan ratkaistavaksi. Vaihtoehtoja ovat mm. sanakortti, jonka (pitkä ja vaikea) sana luetaan ääneen ja muut yrittävät kirjoittaa sen oikein, dialogikortti, jossa valitaan kontekstiin sopiva vastaus/reaktio sekä puhekielikortti, joissa puhekielinen ilmaus  tulee muuntaa yleiskieliseksi. Taso on suunnilleen A2-B1, toki hieman riippuen siitä, kuinka tuttua nimenomaan puhekieli ja arkiset kielenkäyttötilanteet ovat pelaajille.

Suppeiden tuntimäärien takia en yleensä ehdi kuin sivuta puhekieltä suomen kursseilla, ja siksi olinkin hieman huolissani, tekevätkö puhekieleen painottuvat tehtävät Suupaltista liian vaikean opiskelijoilleni. Huoli oli kuitenkin turha, sillä pienen alkukankeuden jälkeen peli lähti rullaamaan oikein mukavasti. Aluksi opettajan rooli oli tietenkin tärkeä: sain johdatella ja rohkaista ryhmää jonkin verran. Pelirytmin löydyttyä reilu tunti hujahti kuitenkin nopsaan, ja lopputuomio oli yksiselitteinen: pelataan tammikuussa uudelleen! Suosittelemme lämpimästi Suupalttia kaikille suomen kielen perusteet hallitseville.

Pelaajat pääsevät vierailemaan mm. suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa.

 

2015 in review

The WordPress.com stats helper monkeys prepared a 2015 annual report for this blog.

Here’s an excerpt:

A San Francisco cable car holds 60 people. This blog was viewed about 2,100 times in 2015. If it were a cable car, it would take about 35 trips to carry that many people.

Click here to see the complete report.

”Mitä te oikein meinaatte tehdä sen Saksan kanssa?”

Kuten usein sunnuntaisin, juttelin eilen pitkät puhelut perheen ja ystävien kanssa. (Skype ja Facetime ovat ulkomailla asujan henkisen terveyden ja perhesuhteiden perusta.) Erään ystäväni kanssa keskustelu lähti syvällisempään suuntaan ja tulevaisuuden pohdintaan, ja lopulta minulle esitettiin kysymys: ”Mitä te oikein meinaatte tehdä sen Saksan kanssa?”

Kun muutin Saksaan, puhuin muille ja ennen kaikkea itselleni ”parista vuodesta ulkomailla” ja pidin Suomeen paluuta itsestäänselvyytenä, vaikka tarkka ajankohta ei ollutkaan tiedossa. En kestänyt ajatella, että jäisin vieraaseen ja usein tylyltä tuntuvaan maahan määrittelemättömäksi ajaksi, saati iäksi. Nyt olen ollut täällä jo melkein kaksi ja puoli vuotta, ja elämä on asettunut uomiinsa. Olen myös lakannut ajattelemasta, mitä tapahtuu ”sitten kun” muutamme takaisin Suomeen. Tilalle on hiipinyt ilmaus ”sitten jos”.

Kotimaahan palaaminen on toki vaihtoehto, ja hyvä sellainen, mutta on ollut valaisevaa huomata, kuinka helppoa on rakentaa aivan hyvä ja tavallinen elämä myös vieraaseen maahan. Astianpesukoneen tyhjentäminen, netissä surffailu, ruoanlaitto tai romaanin ja teekupin kanssa sohvalla rötvääminen eivät tunnu sen kummemmilta Suomessa kuin muissakaan (länsi)maissa. (Muusta maailmasta en osaa sanoa, mutta ehkäpä senkin saan vielä joskus kokea.)

Mitä siis meinaamme, tämän Saksan kanssa siis? Sanon usein, että toistaiseksi täällä Kielissä on hyvä: on työtä ja opiskelua, on mukava ja edullinen asunto, on kasvava kaveripiiri ja harrastusmahdollisuudet. Ennen kaikkea on kansainvälinen verkosto ihmisiä (taiteilijoita, yliopistoväkeä, useammassa kulttuurissa kasvaneita), jotka ovat kaikkialla melko kotonaan ja kaikkialla vähän ulkopuolisia. Uruguaylainen kollega yöpyy vierashuoneessamme yhden yön ja suuntaa seuraavalle työkeikalleen Frankfurtiin, hollantilainen kaveri suunnittelee muuttoa Saksasta Tanskaan espanjalaisen miehensä kanssa. Maiseman vaihtaminen on luonnollinen osa elämänkaarta ja urakehitystä. Ehkäpä olenkin sopeutunut enemmän ulkosuomalaisuuteen kuin saksalaisuuteen, kotiutunut enemmän Keski-Eurooppaan yleisesti kuin Kieliin erityisesti.

P.S. Joulunviettoon jäämme tällä kertaa tänne omaan kotiin. Suunnitelmissa on joulusauna kuntosalin spa-osastolla, samppanjaa, christmas crackereita, imellettyä perunalaatikkoa ja jo perinteeksi muodostunut Love, actually -elokuva. Ulkosuomalainen saa nyppiä rusinat pullasta – eli tässä tapauksessa jättää lanttulaatikot tekemättä.

 

 

 

Se pieni ero

Tapahtuu lukukauden alussa*:

A: Nuori nainen ilmoittautuu Finnisch 1 -kurssille ja kurssin alkaessa saapuu paikalle ajoissa ja valmistautuneena, seuraa opetusta tarkkaavaisesti ja vastaa oikein jokaiseen kysymykseen. Heti käy ilmi, että hän ei suinkaan ole vasta-alkaja vaan osaa kieltä jonkin verran. Tunnin jälkeen nuori nainen jää luokkaan ja jotakuinkin sujuvalla suomella selittää asuneensa Suomessa au pairina / olleensa vaihto-oppilaana / olevansa osin suomalaista sukujuurta. Kielitaito on siis hyvinkin ainakin A2- tai B1-tasolla. Siitä huolimatta nuori nainen vähättelee kielitaitoaan, väittää (suomeksi!!) unohtaneensa paljon sanoja ja kertoo haluavansa kerrata alkeet. Suostuttelun jälkeen saan hänet vaihtamaan jatkokurssille.

B: Nuori mies, jota ei ole näkynyt alkeiskurssilla,  ilmoittautuu jatkokurssille, mutta ensimmäisessa tapaamisessa häntä ei näy. Seuraavalle tunnille hän saapuu myöhässä. Kun kysyn, missä hän on oppinut suomea, saan saksankielisen, lavean vastauksen itseopiskelusta ja kiinnostuksesta kielitieteeseen. Yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin hän ei kuitenkaan osaa vastata suomeksi, vaikka komitatiivin muodostus ja käyttö, potentiaalista puhumattakaan, on kuulemma opiskeltu tarkkaan kielioppikirjoista. Nuoren miehen, joka on usein suomalaisen metallibändin paitaan pukeutunut, itsevarmuus alkaa horjua vasta siinä vaiheessa, kun näytän hänelle jatkokurssin tekstejä ja kysyn, luuleeko hän pysyvänsä mukana täysin suomenkielisessä opetuksessa. Muutamaa päivää myöhemmin saan sähköpostin, jossa hän ilmoittaa osallistuvansa sittenkin alkeiskurssille, koska jatkokurssi ei vain mitenkään sovi hänen kiireiseen aikatauluunsa.

Niin.

* Kumpikaan teksteistä ei perustu yksittäiseen opiskelijaan, vaan olen yhdistellyt useamman tapauksen viiden lukukauden ajalta.

Dozentin ja Ersti samassa paketissa

Tiistai: ahtaudun sadan muun ihmisen kanssa ikkunattomaan, loisteputkivalaistuun luentosaliin. Katson ympärilleni: pitkätukkaisia tyttöjä, siististi parturoituja poikia, kaikilla edessään ruutuvihko ja kynä. Ilmassa hermostuneisuutta. Edessä seisoo suunnilleen itseni ikäinen miesopettaja powerpoint-esityksineen. Alkamassa on Ersti-info, tervetulotilaisuus uusille yliopisto-opiskelijoille – ja minä olen yksi heistä.

****

Olen asunut Saksassa jo kaksi vuotta ja koko sen ajan elättänyt (tai lähinnä yrittänyt elättää) itseni suomen kielen opettajana yliopistossa ja kansalaisopistossa. Samalla olen tehnyt loma-aikoina opettajan sijaisuuksia Suomessa ja freelance-etätöitä kustannustoimittajana suomalaisille kustantamoille. Jo alusta asti on ollut selvää, että mikäli todella tahtoo tehdä työuransa Saksassa suomen kielen opettajana, tarvitsee roppakaupalla hyvää onnea, kärsivällisyyttä ja epävarmuuden sietämistä. Työmahdollisuuksia on vähän ja suurin osa niistä on tuntiopetusta, vakivirkoja on tarjolla vain harvoille. Lisäksi pienet kieliaineet ovat usein ensimmäisenä leikkauslistalla, kun talouskurin vaatimus iskee yliopistoihin. Aloin turhautua ajatukseen, että vuosi vuoden jälkeen joutuisin taistelemaan oppiaineeni olemassaolosta ja niistä vähistä euroista, jotka siihen ollaan valmiit sijoittamaan.

Suomen opettaminen vieraassa maassa tuntuu minusta joskus ongelmalliselta myös siksi, että olen tullut puolivahingossa luoneeksi itselleni aikamoisen Suomi-kuplan: puhun suomea sekä kotona että töissä, seuraan suomalaista mediaa ja olen yhteydessä paikallisiin Suomi-toimijoihin ja suomalaisiin kollegoihin. Viime talvena aloin miettiä, mitä tapahtuu, jos haluan jäädä Saksaan pidemmäksi aikaa. Luotanko siihen, että jatkossakin voin rakentaa työurani suomen kielen ja Suomi-kontaktien varaan? Vai haluaisinko sittenkin vähän vankemman perustan työuralleni ja vähän paremmat mahdollisuudet integroitua saksalaiseen yhteiskuntaan? Jaksaisinko palata koulun penkille ja opiskella itselleni uuden ammatin?

Päätin hakea yliopistoon. Saksalainen systeemi on sikäli hakijalle kevyempi, että pääsykokeita ei järjestetä juuri muissa kuin taideaineissa vaan hakijat valitaan ylioppilastodistuksen arvosanojen perusteella. Ainoa este opiskelulle oli saksan kielen taidon osoittaminen: ei-äidinkielisen hakijan pitää osoittaa olevansa vähintään tasolla B2-C1 saadakseen opiskelupaikan. Käännyin yliopiston puoleen ja sain – kollegana – erityisluvan osallistua kielikokeeseen ilman että minun tarvitsi istua intensiivistä, opiskeluun valmentavaa kielikurssia.

Käännätin todistukseni, täytin loputtoman määrän lomakkeita sekä sähköisesti että paperimuodossa, lähetin useita sähköposteja hakuvirkailijalle. Pänttäsin kielikokeeseen kolme viikkoa ja yllätin itseni sijoittumalla parhaan kymmenyksen joukkoon. Lopulta koitti se hetki, kun kaikki tarvittavat dokumentit oli haalittu kasaan ja olin valmis lähettämään hakupaperit lopullisessa muodossaan. Kohtaan Studienfach kirjoitin Psychologie. Kuukautta myöhemmin sain koruttoman sähköpostin: a new admission offer is available to you. Klikkasin accept.

Ja niin minusta tuli Kielin yliopiston opiskelija, yli vuosikymmen sen jälkeen kun kirjauduin Helsingin yliopistoon. Olen suunnitellut psykologian opiskelua jo pidempään, ja nyt siihen viimein tarjoutui tilaisuus. Jatkan opintojen ohella suomen opettamista sekä yliopistossa että kansalaisopistossa, mutta olen vähentänyt opetustunteja ja siirtänyt kaikki kurssit iltaan. Tänne blogiin tulen jatkossakin kirjoittamaan suomen kielestä mutta myös saksalaisesta opiskelijaelämästä ja psykologiaan liittyvistä aiheista. Toivottavasti uudet aiheet kiinnostavat itseni lisäksi myös lukijoita!

Maailman kaunein vankila

Näköjään minulle on tullut jo tavaksi viettää syyskuussa miniloma jossain verrattain lähellä sijaitsevassa kohteessa – viime vuonna matkailin Tanskassa, tänä vuonna vuorossa oli Etelä-Saksa ja Ebrach, jonne suuntasin aviopuoliskon työmatkaseuralaisena. Saksan kartalta löytyy kaksikin Ebrach-nimistä paikkakuntaa, toinen läheltä Müncheniä ja toinen Bambergin kupeesta. Näistä jälkimmäinen, 1200 asukkaan kylä keskellä luonnonpuistoa, oli matkakohteemme.

Etukäteen en juurikaan tiennyt, minne olimme matkalla. Ajomatkamme kulki Saksan halki, ensin leveitä ja hyväkuntoisia Autobahneja ja sitten yhä pienempiä teitä pitkin kunnes tunnelma oli melko middle of nowhere. Kun 600 km ajon jälkeen saavuimme Ebrachiin, leuka oli loksahtaa auki: pikkuruista kylää hallitsi massiivinen luostarirakennuskompleksi Ebracher Kloster.

Seuraavana aamuna pieni kävelyretki kylää ympäröivillä kukkuloilla auttoi hahmottamaan mittasuhteita. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, luostarin harmaanruskeat kivirakennukset muodostavat tosiaan koko kylän keskustan. Näköalapaikalle pystytetyistä plakaateista opimme, että Ebrachin luostari on perustettu jo 1000-luvulla ja että se on ollut merkittävä uskonnollisen ja maallisen vallan keskus alueella. Eikä ihme, sillä kylää ympäröivät viljavat maat, joiden tuotot ovat vuosisatojen ajan virranneet luostarille. Fiksut apotit päättivät sijoittaa varat rakennuksiin ja taiteeseen ja palkkasivat töihin aikansa parhaat arkkitehdit, käsityöläiset ja taiteilijat, mistä me jälkipolvien edustajat voimme vain kiittää – tosin suuri osa taideaarteista siirrettiin muualle vuonna 1803, kun sekularisaation myötä luostarin toiminta lakkautettiin ja valta siirrettiin Baijerin maallisille hallitsijoille.

Jo tässä vaiheessa huomasin plaakatissa sanan Gefängnis, vankila, mutta olin niin innoissani kauniista säästä ja maisemista, etten perehtynyt tekstiin tarkemmin. Myöhemmin samana päivänä kiertelin luostarin piha-alueita ja huomasin kaikkialla toistuvan sanan Justizvollzuganstalt, käännettäköön se tässä vaikkapa rangaistuslaitokseksi. Aloin ymmärtää tallustelevani vankilan mailla. Koko totuus selvisi kuitenkin vasta osallistuttuani luostarin ohjatulle opaskierrokselle, sillä meitä turisteja kierrättämään tullut opas, keski-ikäinen sotilaallisen ryhdikäs mies, saapui paikalle vanginvartijan asussa.

Opin, että Ebrachin luostari on otettu vankilakäyttöön jo 1800-luvun puolivälissä, pian luostaritoiminnan lakkauttamisen jälkeen. Ja mikäpä olisikaan parempi käyttötarkoitus jykeville muureille ja paksuille kiviseinille. Kolmannen valtakunnan aikana (oppaamme vältti käyttämästä sanaa natsi) Ebrachiin tuotiin erityisesti vaarallisiksi arvioituja poliittisia vankeja, joiden matka jatkui useimmiten keskitysleirille. Vuodesta 1958 Ebrach on ollut nuorisovankila, johon tuodaan vaarallisimmat ja paatuneimmat nuorisorikolliset koko maasta. Nykyisten 350 vangin joukossa on esimerkiksi useita henkirikoksen tehneitä nuoria.

Idealistinen kun olen, ajattelen että jos jossain niin näissä maalaismaisemissa ja historiaa huokuvien seinien ympäröimänä nuoret vangit voivat kuntoutua yhteiskuntakelpoisiksi. Toimettomina heidän ei ainakaan tarvitse olla, sillä luostarirakennusten mittavat kunnostustyöt, puutarha-alueiden ylläpito ja sympaattisten mustien lehmien hoito on osin vankien kontolla, ja halutessaan he voivat opiskella perinteisiä käsityöläisammatteja. Vapaa-ajan aktiviteeteiksi vankeille on tarjolla muun muassa piano- ja viulutunteja, mutta Playstationit, kännykät ja omat tv:t sen sijaan on kielletty, mistä oppaamme oli silmin nähden tyytyväinen.

Suosittelisinko Ebrachia turistikohteeksi, vaikka lomansa joutuu viettämään vankilan välittömässä läheisyydessä? Ehdottomasti! Paikka on hieno yhdistelmä kaunista luontoa, uneliasta maaseutukylää, historiaa, taidetta ja arkkitehtuuria. Lisäksi Ebracher Musiksommer -festivaali järjestää koko kesäkauden ajan tasokkaita sinfoniakonsertteja luostarin juhlasalissa tai viereisessä Abteikirchessä. Vankilan läheisyyttä on turha kavahtaa, pikemminkin on syytä muistaa, että ilman vankilaa Ebrachin kaltainen kylä tuskin olisi näin vireä ja voimissaan.

Ylempi luostaripuutarha

Vankila-ammut ja niitten vasikat.

Luostarirakennuksen porraskäytävän freskot.

Hakuammuntaa hakukentässä

Lukukauden loppu häämöttää, hoidettavien asioiden ja tarkistettavien kirjoitelmien pino kasvaa – ja välillä on on vaikea löytää aikaa saati inspiraatiota blogin kirjoittamiseen. Energiavarantojani syö tällä hetkellä opetustöiden lisäksi myös uusi projekti, josta kirjoitan mahdollisesti lisää myöhemmin.

Tänään kuitenkin päätin kurkistaa ihan nopeasti blogin tietoja. WordPressin toimintoihin kuuluu, että näen listan hakusanoista, joilla ihmiset ovat blogiini päätyneet. Hakusanoja lukemalla sain sen verran hyvän piristyksen perjantain viimeisiin työtunteihin, että täytyyhän ilo jakaa muillekin.

Suuri osa hauista on tietenkin yllätyksettömiä ja blogin aihepiiriin liittyviä:

kaisla suokas blogi, s2 opetus blogi, kiel, suomalaiset saksassa

Näihin hakuihin kuuluvat myös ”millaista on opiskella suomea”, ”miksi saksalainen haluaa oppia suomea” sekä ehdoton suosikkini, tinkimätöntä opiskeluasennetta osoittava ”minä haluan hyvin suomen kieli”.

Sitten on hakuja aiheista, jotka eivät varsinaisesti kuulu blogin ydinteemoihin mutta joista olen jossain vaiheessa tullut kirjoittaneeksi:

asusteputiikki, kiel sukellusvene, egeskovin linna, lappilainen horoskooppi, saksansuomalaisten keskustelufoorumi, das boot elokuva, pöytään koputtaminen saksassa, resepti kurpitsamuffinit, kielin joulumarkkina, mitä tarkoittaa poutasää

Yksi tiedonhakija ilmeisesti halusi tietää, voiko ”facessa hyvää hitlerin syntymä päivä”. Jos luit blogiani, hyvä tiedonhakija, toivottavasti löysit vastauksen joka on ei.

Mutta kaikista paras, randomein ja ilahduttavin haku on tehty tänä keväänä: blogiin saapunut lukija on kirjoittanut googlen kenttään ”pitkäpiikkinen ötökkä”. Pitkäpiikkinen ötökkä!!! Nopea vilaus blogin historiaan osoitti, että olen todellakin maininnut pitkäpiikkisen ötökän tässä kirjoituksessa, tanssituntiepisodin yhteydessä. Toivon kuitenkin, että aloitteleva entomologi löysi internetin syövereistä asiantuntevampaa tietoa.

Suoraakin suorempaa opiskelijapalautetta